Videokuvauksen perusteet osa 1

Viime vuosina videokamerat ovat yleistyneet ja kehittyneet nopealla tahdilla, ja nykyään lähes joka kodista löytyy jokin videota kuvaava laite, ja usein jopa itse videokamera. Nykyään parhaimmilla kamerapuhelimilla saa aikaan todella laadukasta videokuvaa, ja joistakin voi löytyä jopa muutama manuaalisäätö. Olipa kuvausväline mikä tahansa, jäävät otokset varsin usein lyhyiksi, täriseviksi pätkiksi vailla suurempaa ideaa. Jos kiinnostusta sen sijaan löytyy vähän harkitumpaan kuvaukseen, ja käytössä on edes perustason pieni videokamera, näillä yksinkertaisilla vinkeillä saa jo huomattavasti miellyttävämpää kuvaa, kuin summassa heilumalla.

Kuvaaminen

Eräs paha virhe on videon jatkuva edestakainen zoomaus. Lomavideoissa tämä on varsin yleistä kun zoomataan nähtävyydestä toiseen, mutta elokuvaa tehtäessä on usein parempi liikkua lähemmäs kohdetta. Zoomia on hyvä käyttää harvemmin vaikka jonain tehokeinona, ja tietty silloin kun halutaan koko ruudun täyttävää kuvaa jostain kaukaisesta kohteesta. Tällöinkin on hyvä muistaa kuvata jalustan avulla, sillä zoomattu kuva heiluu ja tärisee paljon voimakkaammin kuvanvakaimesta huolimatta.

Zoomauksen lisäksi kuvauksen yleisiä käsitteitä ovat panorointi, joka tarkoittaa kameran vaakatasossa tapahtuvaa liikettä, ja tilttaus vastaavasti pystytason liikettä. Yleisemmin näistä tulee käytettyä panorointia, jonka voi suorittaa yhtä hyvin tasaisesti kamerajalustan avulla, tai hieman vapaammin käsivaralta. Myös panoroinnissa tulee välttää liian nopeaa tai edestakaista liikettä, ellei se ole perusteltua. Panorointia, tilttausta, zoomausta ja muita kameran liikkeitä voi toki myös yhdistää keskenään. Videokuvaamisessa kameran liikkeet tulisi aina suunnitella etukäteen viimeistään kuvauspaikalla.

Kunnon videokuvausjalusta auttaa vakauttamaan kuvaa ja tekemään hienoa ja sulavia liikkeitä.

Vaikka kokoajan varoitellaan tärisevästä ja liian nopeasta liikkeestä, on paikallaan oleva aivan yhtä ikävän näköistä katsoa, joten kameralla kannattaa pyrkiä seuraamaan kohdetta ja liikkumaan kuvakulmasta toiseen. Rauhallisessa elokuvassa kameran liikettä on yleensä vähemmän, kun taas nopeatempoisissa elokuvissa enemmän. Videokameran jalusta on oiva apuväline, jonka avulla saa tehtyä sulavia liikkeitä ja käännöksiä kuvaan ilman huomattavaa tärinää.

Ammattituotannoissa kuvan tärinää ehkäistään kalliilla vakaimilla, ja raiteilla kulkevilla vaunuilla, mutta harrastaja tasolla tähän ei koskaan päästä, ja kätevämpi vinkki onkin ruuvata pienen videokameran pohjaan hieman lisäpainoa, jolloin kamera tuntuu heti paljon vakaammalta. Tärinän minimoimiseen ei kuitenkaan kannata tuhlata liikaa energiaa, koska aina sitä tapahtuu, ja pieni vaappuminen voi tehdä kuvasta luonnollisemmankin näköistä. Juoksu- ja takaa-ajokohtauksissa kameran heiluminen ja tärinä on monesti jopa perusteltu, erinomainen tehokeino, joka tuo heti lisää vauhtia kohtaukseen.

Tässä kuvakoot kansainvälisen, ihmisen mittasuhteisiin perustuvan kahdeksanportaisen asteikon mukaan.

Yksi tärkeimmistä kuvausperiaatteista on erilaisten kuvakokojen ja kuvakulmien käyttö. Moni kuvaa kaikki otoksensa lähes samasta kulmasta, ja yleensä käytetään liikaa laajaa kokokuvaa. Kuvakulmaa tai -kokoa kannattaisi vaihtaa kohtauksen pituudesta riippuen monta kertaa saman kohtauksen aikana, jotta kuva ei käy liian yksitoikkoiseksi.

Myös kuvan rajauksessa on muutama seikka joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Kun kuvassa on ihminen, on tärkeää, ettei kuvaa rajata poikki jäsenten kohdalta. Kuvaa ei siis kannata rajata kaulan, kyynärpäiden, vyötärön, polvien tai nilkkojen kohdalta. Useasti kuva näyttää tasapainoisemmalta, kun katseen suuntaan jätetään enemmän tilaa. Tämä pätee yhtä lailla myös liikkeeseen, eli kun seurataan kameralla jotain kohdetta, kannattaa liikkeen suuntaan jättää enemmän tilaa. Kolmas vinkki rajaukseen on turhan tilan rajaaminen pois pään päältä. Useasti huomaamattaan tulee rajattua kuva niin, että henkilön kasvot ovat keskellä kuvaa, jolloin pään päälle jää aivan liikaa tyhjää tilaa.

Kun nämä asiat pitää mielessä, pystyy kuvaamaan varmasti miellyttävämpää kuvaa. Kuitenkin ennen sitä record-napin painamista on keskityttävä muutamiin teknisiin seikkoihin. Vaikka nykyisen videokameroiden automatiikka on kehittynyt oikein käyttökelpoiseksi, tosikuvaaja käyttää yleensä aina kameran manuaalisäätöjä. Automatiikan säätämät värit ja kuvausnopeudet osuvat yleensä hyvin kohdalleen, mutta ongelmana on näiden arvojen muuttuminen kesken otoksen. Usein esimerkiksi värilämpötila vaihtelee samassa otoksessa, ja siirryttäessä aurinkoisesta kohdasta hieman varjoon, kamera säätää kuvan kirkkautta, ja otos menee pilalle. Automatiikka sopii kuitenkin erinomaisesti nopeatempoiseen lomakuvaukseen, ja niihin tilanteisiin, kun kamera on saatava nopeasti nauhoittamaan jonkin erikoisen tilanteen vuoksi.

Muulloin perusideana on säätää asetukset kohdalleen manuaalisesti muutamalla yksinkertaisella toimenpiteellä. Kun kameran säädöt on saatu manuaalitilaan, voi ensinnä voi aloittaa vaikkapa asettamalla videokameran oikean suljinajan. Koska videokameran normaali kuvanopeus on 25 ruutua sekunnissa, muodostuu yhden kuvaruudun normaaliksi valotusajaksi 1/50 sekuntia. Perusideana on, että valotusaika olisi aina juurikin tämä 1/50 sekuntia, ja valotuksen korjaus tehdään kameran aukkoa säätämällä.

Vasemmassa kuvassa kohde on selvästi ylivalottunut. Tämä korjattiin helposti pienentämällä kameran aukkoa pari pykälää.

Aukko toimiin samalla tavalla kuin normaalissakin kamerassa, eli sen koko määrää kameran kennolle pääsevän valon määrän. Tällä aukon koon säätelyllä määritellään videokuvan kirkkaus. Kun aukkoarvo on pieni, esim. F 2.0, kameran aukko on suuri ja kennolle pääsee paljon valoa. Vastaavasti kun aukkoarvo on suuri (esim. F 8.0), aukko on pieni, ja kuvasta tulee hämärämpi.

Ylempänä olevassa kuvassa valkotasapaino on väärällä esiasetuksella ja kuva on aivan liian kellertävä. Alemmassa kuvassa valkotasapaino on mitattu käsin, ja nyt valkoinen arkki näkyy puhtaan valkoisena. Mittaustilan tunnistaa kuvassa näkyvästä merkistä.

Kolmas säädettävä asia on valkotasapaino. Automatiikka osaa kyllä yleensä säätää sen kohdilleen, mutta tässäkin on se ongelma, että kamera saattaa muuttaa arvoa kesken otoksen, mikä ei tietenkään ole toivottavaa. Valkotasapainoa asetettaessa kameralle kerrotaan minkä värisessä valossa kuvataan, esimerkiksi ulkona valo on sinisempää ja sisällä oleva valaisimien tuottama valo on kellertävämpää. Vaikka kameroissa on yleensä erilaisia valkotasapainon esiasetuksia, kannattaa valkotasapaino yleensä mitata aina itse. Tämä valkotasapainon mittaaminen on erittäin yksinkertainen toimenpide, johon tarvitsee vain yhden valkoisen paperiarkin. Tämä arkki asetetaan kameran eteen niin, ettei kuvassa näy mitään muuta kuin valkoista, ja tämän jälkeen kamerasta valitaan valkotasapainon mittaus, ja kamera asettaa valkotasapainon täsmällisesti vallitsevan valon värin mukaan. Kannattaa muistaa, että kamera ei pysty mittaamaan valkotasapainoa, jos kuva on palanut puhki. Kun valkotasapaino on säädetty kohdilleen, kuvasta näkee, että valkoiset kohteet ovat valkoisia, eivätkä sinertäviä tai kellertäviä. Joskus valkotasapaino halutaan asettaa tahallaan pieleen, jos esimerkiksi halutaan korostaa auringonlaskun tuomia kauniita värisävyjä.

Seuraavassa osassa käydään äänityksen ja valaisun oleellisimmat asiat ja kerrotaan pari vinkkiä editointiin. Lisäksi kuvaukseen palataan kertomalla kuvauksen suojaviivasta, ja antamalla vinkkejä vuoropuhelun kamera-asetteluun.